Oliko muinaisilla/keskiaikaisilla armeijoilla marssia musiikkia/lauluja?

Oliko muinaisilla/keskiaikaisilla armeijoilla marssia musiikkia/lauluja?


We are searching data for your request:

Forums and discussions:
Manuals and reference books:
Data from registers:
Wait the end of the search in all databases.
Upon completion, a link will appear to access the found materials.

Oliko armeijoilla (kuten Spartanin tai Itä -Euroopan armeijoilla) taistelujen tai marssien aikana musiikkia/lauluja marssia?


Kuten Historynetin artikkeli Sodan musiikki muistiinpanoja,

Musiikki on ollut olennainen osa sodankäyntiä ja sotilaan elämää historian kynnyksestä lähtien… Musiikin tehtävä sodassa on aina ollut kaksiosainen: viestintävälineenä ja psykologisena aseena.

Vähässä -Aasiassa M.L. West, antiikin kreikkalaisessa musiikissa, viittaa Herodotokseen

kuvaa Alyattesia Lydian armeija marssivat [Miletusta vastaan] kirjavaan ääneen auloi, panpipes ja harppuja.

Kreikkalaisten tapauksessa tähän on useita lähteitä. Anne Margaret Wright mukana Kaupungin osavaltiottoteaa, että emme tiedä tarkalleen miltä kreikkalainen musiikki kuulosti, sanoo,

Kreikkalaiset lauloivat monenlaisia ​​lauluja. Joitakin laulettiin kotona, toisia lavalla ja toisia taistelun aikana… Laulujen mukana oli jousi- tai puhallinsoittimia

M. L. West antaa lisätietoja:

Paean, joka voi olla mitä tahansa lyhyestä juhlallisuudesta, joka koostuu hieman enemmän kuin kaava Eli Paian, eli Paian, laulettiin yhteen, pitkäksi ja yksityiskohtaiseksi kappaleeksi… laulavat usein sotilaat tai merimiehet korotuksen hetkinä, joko taisteluun menossa, sen aikana tai paluuta siitä voitolla.

Hän mainitsee myös useita esimerkkejä muinaisista lähteistä:

1800-luvun korinttilaiset maljakko-maalarit näyttävät piipun, joka seuraa sotureita taisteluun, ja viidennellä vuosisadalla ja myöhemmin monet kirjoittajat todistavat tämän Spartan armeijan säännölliseksi käytöksi. Thukydides kuvailee Spartalaiset etenevät taisteluun ”hitaasti, monien soittajien musiikin tahdissa, kuten heillä on vakiintunut tapa, ei uskonnollisista syistä, vaan jotta heidän lähestymistapansa olisi tasainen ja rytminen ja linja ei katkea, kuten yleensä tapahtuu suurilla voimilla heidän tullessaan esille ''

Hoplites taistelussa huilunsoittajan kanssa Chigin maljakosta c650-640 eKr

West mainitsee myös Plutarchin:

Kun heidän taistelulinjansa oli valmis ja vihollinen katsoi, kuningas teurasi vuohenhoitajan, antoi kaikille sanan laittaa seppeleet ja käski piipun soittaa Castorin sävelmän, kun hän antoi johdon marssiva paean. Oli juhlallinen ja kauhistuttava näky nähdä he astuvan ajassa putkeen, ilman linjan halkeilua ja heidän mielensä häiriintymistä, seuraten musiikkia rauhallisesti ja iloisesti kuolettavaan vaaraan.

Huomaa: "Kuningas" viittaa tässä yhteen Spartan kuninkaista, jotka perinteisesti johtivat Spartan armeijan taisteluun. Oli kuitenkin myös muita komentajia, jotka eivät olleet kuninkaita (esim.Lysander, Brasidas).

Jos laajennamme musiikin määritelmää, laulaminen on pitkään ollut keino nostaa moraalia ja / tai herättää pelkoa viholliseen, ja myös kreikkalaiset käyttivät sitä. Kerran (413 eaa.) Peloponnesoksen sodan aikana sillä ei ollut aiottua vaikutusta:

… Pieni argiiviryhmä liittyi vahvistuksiin, jotka ateenalaiset olivat päättäneet lähettää Syrakusaan, missä heidän suurin panoksensa näytti olleen ateenilaisten paniikkiin käyttämällä Dorian sodan laulua, jonka ateenalaiset tavallisesti kuulivat vihollisiltaan.

Lähde: R.A. Tomlinson, Argos and the Argolid

Muualla Historynet toteaa

Rooman kelttiläiset viholliset… Vuosisatojen ajan - ja myöhemmin marssivat - taisteluun oman joukkonsa kanssa sarvet, rummut ja säkkipilli.

Samoin artikkeli Ratsuväen trumpetti- ja vedenkeitinharjoitukset keltien ja roomalaisten ajoista renessanssiin huomauttaa sen

Britit… Aloitti sotilashyökkäyksensä pilkkaavat vihollisia lauluilla ja kuuloisilla huutoilla sarvien ja trumpettien puhalluksen mukana.

"Diodurus Siculus, joka kirjoitti vuosien 60 ja 30 eKr välillä, kuvasi gallialaisten outoa karnyksia:" Heidän trumpetit ovat luonteeltaan erikoisia ja sellaisia, joita barbaarit käyttävät, sillä kun niitä puhalletaan, ne antavat ankaran äänen, joka sopii sota'." Tekstin ja kuvan lähde: Carnyx: Muinainen sodan trumpetti

Soittimet olivat yleisiä roomalaisissa armeijoissa, mutta niitä ei aina käytetty marssimiseen tai edes musiikin tekemiseen. Kuten tämä artikkeli roomalaisista sotilaspuhallinsoittimista toteaa, soittimia käytettiin säännöllisesti viestintään (kuten myös muissa armeijoissa muina aikoina):

Armeijan muusikot Rooman armeija olivat ylimpiä sadanpäämiehiä, ylimpiä aliupseereita, mikä osoittaa soittimien tärkeän roolin sotilaallisessa viestinnässä. Trumpetit, cornu ja buccina käytettiin hälytyksen soittamiseen, hyökkäyksen, vetäytymisen ja muodostumisen muutosten ilmoittamiseen taistelun aikana, kellon muutosten ilmoittamiseen, ja niitä soitettiin sotilaiden säestykseen marssin aikana.

Roomalaisille sodanhuudot olivat yleisiä, mutta vain tiettyinä aikoina:

Kuten kaikki muinaiset kansat, Rooman joukot käyttivät sotahuutoja pelottaakseen vihollista, osoittaakseen voimaa ja innokkuutta ja lisätäkseen yksilöllistä ja kollektiivista päättäväisyyttä, mutta kurinalaisuuden ja taktisen yhteenkuuluvuuden vaatimukset vaativat heitä hillitsemään… taistelun huudot olivat sallittuja vain välittömästi ennen vihollisen ottamista läheltä tai sen jälkeen… Tämä käytäntö on dokumentoitu Principate aikana… Myöhään antiikin aikana taktiset tutkielmat suosittelevat edelleen vastaavia menettelyjä

Roomalaiset näyttävät oppineen myös vihollisiltaan:

4. vuosisadalla jKr. Rooman jalkaväki suosii barritusta, sotahuutoa saksalaista alkuperää, ilmeisesti jäljitelty taistelutottumuksesta, joka vallitsee Reinin itäpuolella sijaitsevan auxilia palatinan keskuudessa. Se alkoi hiljaisena nurinaa ja vähitellen nousi kovaan mölyyn

Keskiaikaan nähden musiikkia ei näytä käytetyn taistelukentällä keskiajan ensimmäisellä puoliskolla. Ristiretkeläisten oli kuitenkin muutettava tämä tapaamisensa jälkeen, kun he olivat kohdanneet sakraaneja. Viitaten Saraseenit vuonna 1191, Itinerarium Regis Ricardi sanoo:

Edessä oli tiettyjä heidän amiraalejaan, kuten heidän velvollisuutensa selitykset ja trumpetit; toisilla oli sarvet, toisilla putket ja tähdet, gongit, symbaalit ja muut soittimet, tuottaa kauheaa melua ja huutoa. Maa värähti kovista ja ristiriitaisista äänistä, joten ukkosen kolinaa ei voitu kuulla sarvien ja trumpettien myrskyisän melun keskellä. He tekivät tämän innoittaakseen henkeään ja rohkeuttaan, sillä mitä väkivaltaisempi huuto tuli, sitä rohkeampia he olivat tappelemaan.

Viitattu sotilasmusiikissa, joka antaa tämän virheellisesti Geoffreylle Vinsaufista.

Voidaan väittää, että "kauhea melu ja huuto" ei ole musiikkia, mutta ristiretkeläiset panivat merkille sen tehokkuuden ja toivat ajatuksen keskiaikaiseen Eurooppaan:

Saracenit olivat vaikuttuneita siitä, että he käyttivät sotilaallisia bändejä sekä keinona välittää käskyt välittömästi kaukaisille kokoonpanoille että pelon ja häpeän aseena, kuten Bartholomaeus Anglicus ilmaisi sen 1200 -luvulla. Kristilliset ritarit pian he matkivat niitä. Mukautettujen Saracen -instrumenttien joukossa oli anafil, suora, venttiilitön trumpetti; tabor, pieni rumpu, joskus ansaan; ja thenaker, pieni, pyöreä vedenkeitin, käytetään yleensä pareittain.

Dornachin taistelu (1499), osa nykyaikaista puupiirrosta. Huomaa puhallinsoitin vasemmalla puolella.

Kuten roomalaistenkin kohdalla, tulee varoa olettamasta, että keskiajalla käytetään soittimia pelkästään marssien yhteydessä. Esimerkiksi,

Eurooppalaisia ​​armeijan rumpuja käytettiin monin tavoin, alkaen vihollisen demoralisoimisesta, parleysin perustamisesta, kahden taistelevan osapuolen välisestä kommunikoinnista, sotilasviestinnästä joukkojen välillä, harjoituksista, sotilaallisista seremonioista ja kunniamusiikista.

Jopa musiikki -instrumenttien tullessa sotahuudot tai laulut pysyivät yleisessä käytössä keskiaikaisessa Euroopassa. Esimerkkejä ovat mm

unkarilaisten "Hui hui". Sotahuuto oli usein pyhille-englantilainen St George, ranskalainen St Denis.

Lähde: The Routledge Companion to Medieval Warfare, J.Bradbury (toim.)


Paluu ajassa taaksepäin

Trumpetin varhaiset sovellukset

Varhaisen sivilisaation sotilaallisessa kulttuurissa käytettiin välineitä sodankäyntiin. Muinaisten trumpettityyppisten laitteiden näytteitä on dokumentoitu lähes jokaisessa kulttuurissa, mukaan lukien muinaisten egyptiläisten, assyrialaisten, israelilaisten, kreikkalaisten, etruskien, roomalaisten, saksalaisten heimojen, kelttien ja aasialaisten kulttuurien. Näitä välineitä käytettiin uskonnollisissa seremoniallisissa toiminnoissa sotilaallisina merkinantolaitteina. (Edward Tarr, Trumpetti (Portland: Amadeus Press, 1988) s)


Sotahuuto

A sotahuuto on huutoa tai laulua taistelussa, yleensä saman taisteluryhmän jäsenten toimesta. Taistelun huudot eivät ole välttämättä artikuloituja (esim. "Eulaliaaaa!", "Alala" ..), vaikka niiden tarkoituksena on usein herättää isänmaallisia tai uskonnollisia tunteita. Niiden tarkoitus on yhdistelmä aggression ja esprit de corpsin herättämistä omalla puolella ja uhkailua vihamielisellä puolella. Taisteluhuudot ovat yleismaailmallinen näyttötapa (eli uhkakuva), jonka tavoitteena on kilpailuetu, mieluiten yliarvioimalla oma aggressiivinen potentiaalinsa siihen pisteeseen, jossa vihollinen haluaa välttää vastakkainasettelun kokonaan ja päättää paeta. Hyökkäyspotentiaalin yliarvioimiseksi taistelun huutojen on oltava mahdollisimman kovia, ja niitä on historiallisesti usein vahvistettu akustisilla laitteilla, kuten sarvet, rummut, haarnikot, karnyksit, säkkipilli, putket jne. (Katso myös taistelumusiikki) .

Taistelun huudot liittyvät läheisesti muihin ihmisten aggressiivisiin käyttäytymismalleihin, kuten sotatansseihin ja pilkkaamiseen, joita suoritetaan fyysisen väkivallan eskaloitumista edeltävän "lämmittelyvaiheen" aikana. Keskiajalta lähtien monet huudot ilmestyivät standardeihin ja otettiin käyttöön mottoina, esimerkiksi Englannin kuninkaiden motto "Dieu et mon droit" ("Jumala ja minun oikeuteni"). Sanotaan, että tämä oli Edward III: n kokoontumishuuto Crécy -taistelun aikana. Sana "iskulause" on alun perin peräisin höpöhöpö tai sluagh-ghairm (höpö = "ihmiset", "armeija" ja gairm = "kutsu", "julistus"), skotlantilainen gaelinkielinen sana "kokoontumis-itku" ja sodan aikoina "taistelu-itku". Gaelinkielinen sana lainattiin englanniksi nimellä hölmö, hidas, "slogum" ja iskulause.


Sisällys

The vir triumphalis Muokata

Republikaanisessa Roomassa todella poikkeukselliset sotilaalliset saavutukset ansaitsivat korkeimmat mahdolliset kunnianosoitukset, jotka yhdistävät vir triumphalis ("voiton mies", joka tunnettiin myöhemmin nimellä a voittaja) Rooman myyttiseen ja puolimyttiseen menneisyyteen. Itse asiassa kenraali oli lähellä "päivän kuningasta" ja mahdollisesti lähellä jumalallisuutta. Hän piti pääkirjoituksia, jotka perinteisesti liittyivät sekä antiikin Rooman monarkiaan että patsas Jupiter Capitolinus: violetti ja kultainen "toga picta", laakerikruunu, punaiset saappaat ja mahdollisesti myös Rooman korkeimman jumaluuden punaiseksi maalatut kasvot. Hänet vedettiin kulkueessa kaupungin läpi neljän hevosen vaunuilla, vertaistensa ja suosionosoitettujen väkijoukkojen katseen alla, Kapitoliini Jupiterin temppeliin. Voiton saalis ja vangit johtivat hänen armeijansa perässä. Kerran Kapitoliumin temppelissä hän uhrasi kaksi valkoista härkää Jupiterille ja asetti voiton merkkinsä Jupiterin jalkojen juureen ja omisti voitonsa Rooman senaatille, ihmisille ja jumalille. [1]

Voittoja ei sidottu mihinkään tiettyyn roomalaisen kalenterin päivään, vuodenaikaan tai uskonnolliseen juhlaan. Useimpia näyttäisi vietettävän aikaisimmalla mahdollisella tilaisuudella, luultavasti päivinä, joita pidettiin tilaisuuden kannalta suotuisina. Perinne vaati, että voiton ajaksi jokainen temppeli oli auki. Seremonia oli siis jossain mielessä yhteinen koko roomalaisten jumalien yhteisölle [2], mutta päällekkäisyydet olivat väistämättömiä tiettyjen juhlien ja vuosipäivien kanssa. Jotkut ovat saattaneet olla sattumaa, toiset on suunniteltu. Esimerkiksi 1. maaliskuuta festivaali ja kuolee natalis sodanjumala Marsin, oli perinteinen vuosipäivä Publicolan (504 eaa.) ensimmäisestä voitosta, kuudesta muusta republikaanien voitosta ja Romuluksen ensimmäisestä roomalaisesta voitosta. [3] Pompeius lykkäsi kolmatta ja upeinta voittoaan useiksi kuukausiksi, jotta se olisi sama kuin hänen oma. kuolee natalis (syntymäpäivä). [4] [5]

Uskonnolliset ulottuvuudet syrjään, voiton painopiste oli kenraali itse. Seremonia korotti hänet - kuitenkin väliaikaisesti - jokaisen kuolevaisen roomalaisen yläpuolelle. Tämä oli mahdollisuus vain harvoille. Scipio Africanuksen ajoista lähtien voittokenraali oli sidoksissa (ainakin historiankirjoittajien aikana pääministerin aikana) Aleksanteriin ja puolijumala Herculesiin, joka oli työskennellyt epäitsekkäästi koko ihmiskunnan hyväksi. [6] [7] [8] Hänen ylelliset voittovaununsa oli peitetty hurmaa vastaan ​​mahdollista kateutta vastaan ​​(invidia) ja katsojien ilkeys. [9] [10] Joillakin kertomuksilla kumppani tai julkinen orja muistuttaisi häntä aika ajoin omasta kuolevuudestaan ​​( memento mori). [11]

Kulkue Muokkaa

Rooman varhaisimmat "voitot" olivat luultavasti yksinkertaisia ​​voitonparaateja, jotka juhlivat voittoisan kenraalin ja hänen armeijansa paluuta kaupunkiin sekä hänen voitonsa hedelmiä ja päättyivät jonkinlaiseen omistautumiseen jumalille. Näin on luultavasti Rooman valtakunnan aikaisimpien legendaaristen ja myöhemmin puolilegendaaristen voittojen aikana, jolloin kuningas toimi Rooman korkeimpana tuomarina ja sotapäällikkönä. Kun Rooman väestö, valta, vaikutusvalta ja alue kasvoivat, niin sen voittomaalien laajuus, pituus, monimuotoisuus ja ylellisyys kasvoivat.

Kulkue (pompa), joka on koottu Campus Martiusin (Marsin kenttä) avoimeen tilaan luultavasti paljon ennen ensimmäistä valoa. Sieltä, kaikki odottamattomat viivästykset ja onnettomuudet syrjään, se olisi onnistunut parhaimmillaan hitaassa kävelytahdissa, ja sitä olisi välittänyt useita suunniteltuja pysähdyksiä matkalla lopulliseen määränpäähänsä Capitoliinitemppeliin, joka on alle 4 km (2,48 mailia). Voittokulkueet olivat tunnetusti pitkiä ja hitaita [12] pisin saattoi kestää kaksi tai kolme päivää ja mahdollisesti enemmänkin, ja jotkut saattoivat olla pitempiä kuin itse reitti. [13]

Jotkut muinaiset ja modernit lähteet ehdottavat melko tavanomaista kulkujärjestystä. Ensin tulivat vangitut johtajat, liittolaiset ja sotilaat (ja joskus heidän perheensä), jotka yleensä kävelivät kahleissa, jotkut oli määrätty teloitettavaksi tai esiteltäväksi. Heidän takavarikoidut vangitut aseet, panssari, kulta, hopea, patsaat ja uteliaita tai eksoottisia aarteita sekä maalauksia, kuvauksia ja malleja, jotka kuvaavat sodan merkittäviä paikkoja ja jaksoja. Seuraavaksi jonossa, kaikki kävellen, tulivat Rooman senaattorit ja tuomareita, joita seurasivat kenraalin liskoijat punaisissa sotapuvuissaan, heidän lohkonsa seurustelivat laakerilla, sitten kenraali neljän hevosvaununsa kanssa. Kaveri tai julkinen orja saattaisi jakaa vaunut hänen kanssaan tai joissakin tapauksissa hänen nuorimpiensa lasten kanssa. Hänen upseerinsa ja vanhemmat poikansa ratsastivat lähellä. Hänen aseettomat sotilaat seurasivat toogaa ja laakerikruunua ja lauloivat "io triumphe!" ja laulaa reippaita kappaleita kenraalinsa kustannuksella. Jossain kulkueessa kaksi virheetöntä valkoista härkää johdettiin uhriksi Jupiterille, seppeleillä ja kullattuilla sarvilla. Kaikki tämä tehtiin musiikin, suitsukepilvien ja kukkien säestyksellä. [14]

Lähes mitään ei tiedetä kulkueen infrastruktuurista ja hallinnasta. Sen epäilemättä valtavat kustannukset kattoi osittain valtio, mutta enimmäkseen kenraalin ryöstö, jota useimmat muinaiset lähteet elävät hyvin yksityiskohtaisesti ja epätodennäköisillä superlatiivilla. Kun tämä kannettava varallisuus hävitettiin, se ruiskutti valtavia summia Rooman talouteen, minkä Octavianuksen voitto Egyptistä toi, mikä aiheutti korkojen laskun ja maan hintojen jyrkän nousun. [15] Mikään muinainen lähde ei käsittele kulkueen logistiikkaa: missä sotilaat ja vangit, useiden päivien kulkuessa, olisivat voineet nukkua ja syödä, tai missä nämä tuhannet ja katsojat olisivat voineet sijoittaa viimeiseen seremoniaan. Kapitoliinitemppeli. [16]

Reitti Muokkaa

Seuraava kaavio koskee "joidenkin tai monien" voittojen kulkemaa reittiä, ja se perustuu tavanomaisiin nykyaikaisiin rekonstruktioihin. [17] Kaikki alkuperäiset tai perinteiset reitit olisivat jossakin määrin muuttuneet kaupungin monien uudistusten ja uudelleenrakentamisen tai joskus valinnan mukaan. Lähtöpaikka (Campus Martius) oli kaupungin pyhän rajan ulkopuolella (pomerium), joka rajoittuu Tiberin itärantaan. Kulkue saapui kaupunkiin a Porta Triumphalis (Voitonportti), [18] ja ylitti pomerium, jossa kenraali luovutti käskynsä senaatille ja tuomareille. Se jatkui Circus Flaminius -alueen läpi, joka oli Capitolium -kukkulan eteläisen pohjan ja Velabrum, pitkin a Triumphalisin kautta (Riemuvoitto) [19] kohti Sirkus Maximus, ehkä jättäen kaikki vangit, jotka on määrä teloittaa Tullianumissa. [20] Se tuli Sacran kautta sitten foorumi. Lopulta se nousi Capitolium -kukkulalle Jupiter Capitolinus -temppeliin. Kun uhraukset ja vihkiäiset oli saatu päätökseen, kulkue ja katsojat hajaantuivat juhliin, peleihin ja muihin viihdeohjelmiin, joita voittoisa kenraali sponsoroi.

Juhlat, pelit ja viihde Muokkaa

Useimmissa voitoissa kenraali rahoitti kaikki prosessin jälkeiset juhlat hänen osuudestaan ​​ryöstöstä. Siellä oli juhlia ihmisille ja erillisiä, paljon rikkaampia juhlia eliitille, jotkut pitivät suurimman osan yöstä. Dionysos tarjoaa vastakohdan aikansa ylenpalttisille voittojuhlille tarjoamalla Romuluksen voitolle kaikkein alkeellisimman mahdollisen "juhlan"-tavalliset roomalaiset asettavat ruokapöydät "tervetulotoivotukseksi" ja palaavat joukot ottavat napoja ja purevat marssiessaan . Hän luo uudelleen ensimmäisen republikaanisen voittojuhlan samalla tavalla. [21] Varro väittää, että hänen tätinsä ansaitsi 20000 sesteriä toimittamalla 5000 sammasta Caecilius Metelluksen voittoon 71 eaa. [22]

Joihinkin voittoihin kuului ludi, joka täytti kenraalin lupauksen jumalalle tai jumalattarelle, joka annettiin ennen taistelua tai sen aikana, vastineeksi heidän avustaan ​​voiton varmistamisessa. [23] Tasavallassa niistä maksoi voittoisa kenraali. Marcus Fulvius Nobilior vannoi ludi vastineeksi voitosta Aetolian League ja maksoi kymmenen päivän peleistä hänen voitto.

Muistaminen Muokkaa

Useimmat roomalaiset eivät olisi koskaan nähneet voittoa, mutta sen symboliikka läpäisi roomalaisen mielikuvituksen ja aineellisen kulttuurin. Voiton kenraalit lyövät ja levittävät arvokkaita kolikoita edistääkseen voittoaan ja anteliaisuuttaan koko imperiumin alueella. Pompeyn kolme voittoa koskevat kysymykset ovat tyypillisiä. Yksi on aureus (kultakolikko), jonka laakeriseppeleisellä reunuksella on pää, joka personoi Afrikan sen vieressä, Pompeyuksen otsikko "Magnus" ("Suuri"), jossa sauva ja kannu symboloivat hänen ennustustaan. Käänteinen tunnistaa hänet prokonsuliksi voitonvaunuissa, joihin Victory osallistui. Voittoisa denaari (hopearaha) näyttää hänen kolme pokaaliaan kiinni otetuista aseista, Augurin sauvan ja kannun. Toisessa näkyy maapallo, jota ympäröivät voitonseppeleet, symboloiden hänen "maailmanvalloitustaan", ja viljakorva, joka osoittaa, että hänen voitonsa suojeli Rooman viljansaantia. [24]

Republikaanisen perinteen mukaan kenraalin odotettiin pukeutuvan voittokulkuihinsa vain voittopäivänään sen jälkeen, ja ne näytettiin oletettavasti hänen kotinsa eteisessä. Yhtenä aatelistoista hänellä oli oikeus erityisiin hautajaisiin, joissa joukko näyttelijöitä käveli kanteensa takana esivanhempiensa naamioissa, toinen näyttelijä edusti kenraalia itseään ja hänen korkeinta saavutustaan ​​elämässä käyttämällä hautausmaskia, voittoisa laakereita, ja toga picta. [25] Kaikki muu oli syvästi epäiltyä, että Pompeius sai etuoikeuden käyttää voittokruunuaan sirkuksessa, mutta hän kohtasi vihamielisen vastaanoton. [26] Julius Caesarin taipumusta pukeutua voittokulkuisiinsa "missä ja milloin tahansa" pidettiin yhtenä monarkististen aikomusten monista merkeistä, jotka joillekin oikeuttivat hänen murhansa. Keisarillisella aikakaudella keisarit käyttivät tällaisia ​​muistomerkkejä merkitsemään heidän kohotettua asemaansa ja virkaansa ja samaistumaan roomalaisiin jumaliin ja keisarilliseen järjestykseen - keisarillisen kultin keskeinen piirre.

Monumentaalisten julkisten töiden rakentaminen ja omistautuminen tarjosi paikallisia, pysyviä mahdollisuuksia voiton muistoksi. Vuonna 55 eaa. Pompeius vihki Rooman ensimmäisen kivestä rakennetun teatterin lahjaksi Rooman kansalle saaliinsa rahoittamana. Sen galleria ja pylväiköt toimivat kaksinkertaisena näyttelytilana ja sisälsivät todennäköisesti patsaita, maalauksia ja muita pokaaleja, jotka kannettiin hänen eri voitoissaan. [27] Se sisälsi uuden temppelin Pompeyn suojelusjumalattarelle Venus Victrixille ("Voittoisa Venus") edellisenä vuonna. [28] Julius Caesar väitti Venuksen sekä suojelijana että jumalallisena esi -isänä, hän rahoitti hänelle uuden temppelin ja vihki sen nelinkertaisen voiton aikana 46 eaa. Näin hän kutoi suojelusjumalattarensa ja oletetun esi -isänsä voittovuosipäiväänsä.

Augustus, Caesarin perillinen ja Rooman ensimmäinen keisari, rakensi suuren voiton muistomerkin Kreikan rannikolle Actiumiin, josta oli näkymät hänen ratkaisevan meritaistelunsa Antonya ja Egyptiä vastaan ​​vastaan ​​otettujen egyptiläisten sota-alusten pronssinokkaille, jotka heijastettiin sen merenpuoleisesta seinästä. Keisarillinen ikonografia identifioi yhä enemmän keisarit jumalien kanssa, alkaen siitä, että Augustan keksi Rooman uudelleen virtuaaliseksi monarkiaksi. Veistetyt paneelit Tituksen kaarella (Domitianuksen rakentama) juhlivat Tituksen ja Vespasianuksen yhteistä voittoa juutalaisten yli Jerusalemin piirityksen jälkeen, voittoisa kulkue vankeja ja aarteita, jotka oli takavarikoitu Jerusalemin temppelistä - joista osa rahoitti Colosseum. Toinen paneeli näyttää jumaloituneen Tituksen hautajaiset ja apoteoosin. Ennen tätä senaatti äänesti Titukselle kolminkertaiseksi kaareksi Circus Maximusissa juhliakseen tai muistoksi samaa voittoa tai voittoa. [29]

Republikaanien perinteiden mukaan vain senaatti voitti voiton. Kenraali, joka halusi voiton, lähetti pyynnön ja raportoi senaatille. Virallisesti voitot myönnettiin merkittävistä sotilaallisista ansioista, jotka valtio maksoi seremoniasta, jos tämä ja tietyt muut ehdot täyttyivät - ja nämä näyttävät vaihtelevan ajoittain ja tapauskohtaisesti - tai senaatti maksaisi virallisesta kulkueesta , vähintään. Useimmat roomalaiset historioitsijat tukevat tulosta avoimessa senaattorikeskustelussa ja -äänestyksessä, ja sen laillisuuden vahvisti yksi kansankokouksista senaatti ja ihmiset hallitsivat siten valtion kassaa ja palkitsivat tai hillitsivät sen kenraaleja. Jotkut voitot näyttävät myönnetyiltä suoraan, vähäisellä keskustelulla. Jotkut hylättiin, mutta he menivät eteenpäin joka tapauksessa, kenraali vetosi suoraan senaattiin ja lupaus julkisista peleistä omalla kustannuksellaan. Toiset estettiin tai myönnettiin vasta loputtoman riidan jälkeen. Senaattorit ja kenraalit olivat poliitikkoja, ja roomalainen politiikka oli tunnettu kilpailustaan, muuttuvista liittoutumistaan, takahuonekaupoista ja julkisesta lahjonnasta. [30] Senaatin keskustelut olisivat luultavasti riippuneet voiton perinteistä, ennakkotapauksesta ja sopivuudesta vähemmän avoimesti, mutta huolestuneemmin, se olisi riippuvainen kenraalin poliittisten ja sotilaallisten voimien laajuudesta ja suosiosta sekä mahdollisista seurauksista, jotka johtuvat hänen jatkamisestaan ura. Ei ole varmaa näyttöä siitä, että senaatti olisi tehnyt päätöksiä tehdessään määrätyn joukon "voittolakia" [31] [32], vaikka Valerius Maximus väittää, että voitto voitaisiin myöntää vain voitolle kenraalille, joka oli tappanut vähintään 5000 vihollisesta yhdessä taistelussa. [33]

Pääministerin aikana voitoista tuli politisoituneempia keisarillisen auktoriteetin ja legitiimiyden ilmentyminä.

Kehitys Muokkaa

Kenraalille saatetaan myöntää "pienempi voitto", joka tunnetaan nimellä Ovation. Hän tuli kaupunkiin kävellen miinus joukkonsa, tuomarinsa togassa ja päällään Venuksen myrtin seppele. Vuonna 211 eaa. Senaatti hylkäsi Marcus Marcelluksen voitonpyynnön sen jälkeen, kun hän oli voittanut karthagolaiset ja heidän sisilialais-kreikkalaiset liittolaisensa, ilmeisesti siksi, että hänen armeijansa oli edelleen Sisiliassa eikä voinut liittyä häneen. He tarjosivat hänelle sen sijaan kiitospäivän (supplicatio) ja suosionosoituksia. Sitä edeltävänä päivänä hän juhli epävirallista voittoa Alban -vuorella. Hänen suosionsa oli voittoisa. Siihen sisältyi suuri maalaus, jossa esitettiin hänen Syrakusan piiritys, piiritysmoottorit, kaapattu levy, kulta, hopea ja kuninkaalliset koristeet sekä patsaat ja ylelliset huonekalut, joista Syrakusa oli kuuluisa. Kulkueessa johdettiin kahdeksan norsua, jotka symboloivat hänen voittoaan karthagolaisia ​​vastaan. Hänen espanjalaiset ja syrakusalaiset liittolaisensa näyttivät tietä kultaisilla seppeleillä, joille heille myönnettiin Rooman kansalaisuus ja maa Sisiliassa. [34]

Vuonna 71 eaa. Crassus sai suosionosoituksia Spartacus -kapinan kumoamisesta ja lisäsi kunnianosoituksiaan pukeutumalla Jupiterin "voitto" -laakerin kruunuun. [35] Ovatiot luetellaan yhdessä voittojen kanssa Fasti Triumphales.

The Fasti Triumphales (kutsutaan myös Acta Triumphalia) ovat kivitauluja, jotka pystytettiin Forum Romanumiin noin vuonna 12 eaa keisari Augustuksen aikana. Ne antavat kenraalin virallisen nimen, hänen isänsä ja isoisänsä nimet, ihmiset tai komentokunnan, josta voitto myönnettiin, ja voiton kulkuajan. He nauhoittavat yli 200 voittoa, alkaen kolmesta myyttisestä Romuluksen voitosta vuonna 753 eaa. Ja päättyen Lucius Cornelius Balbusiin (19 eaa.). [36] Saman päivämäärän ja tyylin fragmentit Roomasta ja Italian maakunnasta näyttävät olevan Augustanin mallia Fasti, ja niitä on käytetty joidenkin aukkojen täyttämiseen. [37]

Monet muinaiset historialliset kertomukset mainitsevat myös voittoja. Useimmat roomalaiset kertomukset voitoista on kirjoitettu tarjoamaan lukijoilleen moraalinen opetus sen sijaan, että ne kuvaisivat tarkasti voitonprosessia, kulkuetta, rituaaleja ja niiden merkitystä. Tämä niukkuus sallii vain kaikkein alustavimman ja yleistetyn (ja mahdollisesti harhaanjohtavan) jälleenrakentamisen voittojuhlissa, joka perustuu erilaisten epätäydellisten kertomusten yhdistelmään Rooman historian eri aikakausilta.

Alkuperä ja valtakunnan aikakausi Muokkaa

Tämän kunnian alkuperä ja kehitys ovat hämärän peitossa. Roomalaiset historioitsijat asettivat ensimmäisen voiton myyttiseen menneisyyteen, joidenkin mielestä se oli peräisin Rooman perustamisesta, toiset pitivät sitä muinaisempana. Roomalaisten etymologien mielestä sotilaiden laulua triumpe oli lainaus kreikan etruskien kautta thriambus (θρίαμβος), huusivat satyrit ja muut saattajat Dionysian ja Bacchicin kulkueissa. [38] Plutarkhos ja jotkut roomalaiset lähteet jäljittivät ensimmäisen Rooman voiton ja "kuninkaallisen" asun voittaja Rooman ensimmäiselle kuninkaalle Romulukselle, jonka Caeninensin kuninkaan Akronin tappion katsottiin olevan samaan aikaan Rooman perustamisen kanssa vuonna 753 eaa. [39] Ovidius ennusti upean ja runollisen voiton ennakkotapauksen, kun Jumala Bacchus/Dionysos palasi Intian valloituksesta, jonka tiikerit olivat vetäneet kultaisissa vaunuissa ja joita ympäröivät menaadit, satyyrit ja erilaiset juopot. [40] [41] [42] Arrian katsoi samanlaisia ​​dionysialaisia ​​ja "roomalaisia" elementtejä Aleksanteri Suuren voittokulkueeseen. [43] Kuten monet roomalaisessa kulttuurissa, voiton elementit perustuivat etruskien ja erityisesti kreikan edeltäjiin, purppuraan, kirjailtuihin toga picta voittaja kenraalin pukeutumisen uskottiin olevan peräisin Rooman etruskien kuninkaiden kuninkaasta.

Rooman valtakunnan aikakauden voittoja varten elossa oleva keisarillinen Fasti Triumphales ovat puutteellisia. Kolmen kaupungin legendaarisen perustajan Romuluksen merkinnän jälkeen luettelosta puuttuu yksitoista riviä. Seuraavat ovat peräkkäin Ancus Marcius, Tarquinius Priscus, Servius Tullius ja lopulta Tarquin "ylpeä", viimeinen kuningas. The Fasti koottiin noin viisi vuosisataa kuninkaallisen aikakauden jälkeen, ja ne luultavasti edustavat hyväksyttyä, virallista versiota useista eri historiallisista perinteistä. Samoin kuninkaallisen aikakauden varhaisimmat säilyneet kirjalliset historiat, jotka on kirjoitettu muutama vuosisata sen jälkeen, yrittävät sovittaa yhteen eri perinteitä tai muuten kiistellä niiden ansioista. Esimerkiksi Dionysos antaa Romulukselle kolme voittoa, sama luku kuin kohdassa Fasti. Livy ei anna hänelle mitään, ja hyvittää hänelle sen sijaan ensimmäisen spolia opiman, jossa aseet ja haarniskat riisuttiin voitetulta viholliselta, joka sitten omistettiin Jupiterille. Plutarch antaa hänelle yhden vaunujen kanssa. Tarquinilla on kaksi voittoa Fasti mutta ei Dionysius. [44] Mikään muinainen lähde ei anna voittoa Romuluksen seuraajalle, rauhalliselle kuninkaalle Numalle.

Tasavalta Muokkaa

Rooman aristokraatit karkottivat viimeisen kuninkaansa tyranniksi ja säätivät monarkian olemassaolosta. He jakoivat keskenään kuninkuuden entiset valtuudet ja auktoriteetit tuomarien muodossa. Tasavallassa korkein mahdollinen tuomari oli valittu konsuli, joka saattoi kestää enintään vuoden kerrallaan. Kriisi- tai hätätilanteissa senaatti saattaa nimittää diktaattorin toimimaan pidempään, mutta tämä saattaa tuntua vaaralliselta lähellä kuninkaiden elinikäistä valtaa. Diktaattori Camillus sai neljä voittoa, mutta lopulta hänet karkotettiin. Myöhemmät roomalaiset lähteet viittaavat hänen voittoonsa vuonna 396 eaa. Syyllisyytenä rikokseen. Vaunut piirsivät neljä valkoista hevosta, yhdistelmä, joka on asianmukaisesti varattu Jupiterille ja Apollolle - ainakin myöhemmässä tarinassa ja runoudessa. [45] Hänen aristokraattiset ikätoverinsa olisivat tarkkaan tutkineet voittoisan republikaanien kenraalin käyttäytymistä, samoin kuin hänen voitossaan käyttämänsä symbolit, jotka olisivat valppaina merkistä, jonka mukaan hän voisi pyrkiä olemaan enemmän kuin "kuningas päivä".

Lähi-myöhään tasavallassa Rooman laajentuminen valloituksen kautta tarjosi poliittisille ja sotilaallisille seikkailijoilleen poikkeuksellisia mahdollisuuksia julkisuuteen, Rooman ja Kartagon väliset sodat-Punasodat-tuottivat kaksitoista voittoa kymmenessä vuodessa. Tasavallan loppua kohti voittoja tuli yhä useammin, [46] yleviä ja kilpailukykyisiä, ja jokainen näyttö yritti (yleensä onnistuneesti) ylittää viimeisen. Voittoisa esi-isä-jopa yksi kauan kuollut-merkitsi paljon roomalaisessa yhteiskunnassa ja politiikassa, ja Cicero huomautti, että taistelussa vallasta ja vaikutusvallasta jotkut yksilöt eivät ylittäneet hankalasti tavallista esi-isää, jolla oli voittoisaa loistoa ja ihmisarvoa vääristää jo pirstoutunutta ja epäluotettavaa historiallista perinnettä. [47] [48] [49]

Roomalaisille historioitsijoille voiton ylpeyden kasvu heikensi Rooman muinaisia ​​"talonpojan hyveitä". [50] Dionysios Halikarnassoksesta (n. 60 eaa. - 7 eaa. EKr.) Väitti, että hänen aikansa voitot olivat "poikenneet kaikilta osin vanhasta säästöperinteestä". [51] Moraalit valittivat, että onnistuneet ulkomaiset sodat saattoivat lisätä Rooman valtaa, turvallisuutta ja vaurautta, mutta he myös loivat ja ruokkivat rappeutunutta ruokahalua pommitukselle ja matalalle uutuudelle. Livy seuraa lahon alkamista Gnaeus Manlius Vulson voittoon vuonna 186, joka esitteli tavalliset roomalaiset sellaisille galatilaisille fripperille kuin erikoiskokit, huilutytöt ja muut "viettelevät illallisjuhlat". Plinius lisää luetteloon "sivulaudat ja yksijalkaiset pöydät", [52] mutta on vastuussa Rooman liukastumisesta ylellisyyteen "1400 kilon jahdatuilla hopeaesineillä ja 1500 kilolla kultaisia ​​astioita", jonka Scipio Asiaticus toi hieman aiemmin voitolleen 189 eaa. [53]

The three triumphs awarded to Pompey the Great were lavish and controversial. The first in 80 or 81 BCE was for his victory over King Hiarbas of Numidia in 79 BCE, granted by a cowed and divided Senate under the dictatorship of Pompey's patron Sulla. Pompey was only 24 and a mere equestrian. [54] Roman conservatives disapproved of such precocity [55] but others saw his youthful success as the mark of a prodigious military talent, divine favour, and personal brio and he also had an enthusiastic, popular following. His triumph, however, did not go quite to plan. His chariot was drawn by a team of elephants in order to represent his African conquest – and perhaps to outdo even the legendary triumph of Bacchus. They proved too bulky to pass through the triumphal gate, so Pompey had to dismount while a horse team was yoked in their place. [56] This embarrassment would have delighted his critics, and probably some of his soldiers — whose demands for cash had been near-mutinous. [57] Even so, his firm stand on the matter of cash raised his standing among the conservatives, and Pompey seems to have learned a lesson in populist politics. For his second triumph (71 BCE, the last in a series of four held that year) his cash gifts to his army were said to break all records, though the amounts in Plutarch's account are implausibly high: 6,000 sesterit to each soldier (about six times their annual pay) and about 5 million to each officer. [58]

Pompey was granted a third triumph in 61 BCE to celebrate his victory over Mithridates VI of Pontus. It was an opportunity to outdo all rivals — and even himself. Triumphs traditionally lasted for one day, but Pompey's went on for two in an unprecedented display of wealth and luxury. [59] Plutarch claimed that this triumph represented Pompey's domination over the entire world – on Rome's behalf – and an achievement to outshine even Alexander's. [60] [61] Pliny's narrative of this triumph dwells with ominous hindsight upon a gigantic portrait-bust of the triumphant general, a thing of "eastern splendor" entirely covered with pearls, anticipating his later humiliation and decapitation. [62]

Imperial era Edit

Following Caesar's murder, Octavian assumed permanent title of keisari and became permanent head of the Senate from 27 BCE (see principate) under the title and name Augustus. Only the year before, he had blocked the senatorial award of a triumph to Marcus Licinius Crassus the Younger, despite the latter's acclamation in the field as Imperator and his fulfillment of all traditional, Republican qualifying criteria except full consulship. Technically, generals in the Imperial era were legates of the ruling Emperor (Imperator). [63] Augustus claimed the victory as his own but permitted Crassus a second, which is listed on the Fasti for 27 BCE. [64] Crassus was also denied the rare (and technically permissible, in his case) honour of dedicating the spolia opima of this campaign to Jupiter Feretrius. [65]

The last triumph listed on the Fasti Triumphales is for 19 BCE. By then, the triumph had been absorbed into the Augustan Imperial cult system, in which only the emperor [66] would be accorded such a supreme honour, as he was the supreme Imperator. The Senate, in true Republican style, would have held session to debate and decide the merits of the candidate but this was little more than good form. Augustan ideology insisted that Augustus had saved and restored the Republic, and it celebrated his triumph as a permanent condition, and his military, political, and religious leadership as responsible for an unprecedented era of stability, peace, and prosperity. From then on, emperors claimed – without seeming to claim – the triumph as an Imperial privilege. Those outside the Imperial family might be granted "triumphal ornaments" (Ornamenta triumphalia) or an ovation, such as Aulus Plautius under Claudius. The senate still debated and voted on such matters, though the outcome was probably already decided. [67] In the Imperial era, the number of triumphs fell sharply. [68]

Imperial panegyrics of the later Imperial era combine triumphal elements with Imperial ceremonies such as the consular investiture of Emperors, and the adventus, the formal "triumphal" arrival of an emperor in the various capitals of the Empire in his progress through the provinces. Some emperors were perpetually on the move and seldom or never went to Rome. [69] Christian emperor Constantius II entered Rome for the first time in his life in 357, several years after defeating his rival Magnentius, standing in his triumphal chariot "as if he were a statue". [70] Theodosius I celebrated his victory over the usurper Magnus Maximus in Rome on June 13, 389. [71] Claudian's panegyric to Emperor Honorius records the last known official triumph in the city of Rome and the western Empire. [72] [73] Emperor Honorius celebrated it conjointly with his sixth consulship on January 1, 404 his general Stilicho had defeated Visigothic King Alaric at the battles of Pollentia and Verona. [74] In Christian martyrology, Saint Telemachus was martyred by a mob while attempting to stop the customary gladiatorial games at this triumph, and gladiatorial games (munera gladiatoria) were banned in consequence. [75] [76] [77] In AD 438, however, the western emperor Valentinian III found cause to repeat the ban, which indicates that it was not always enforced. [78]

In 534, well into the Byzantine era, Justinian I awarded general Belisarius a triumph that included some "radically new" Christian and Byzantine elements. Belisarius successfully campaigned against his adversary Vandal leader Gelimer to restore the former Roman province of Africa to the control of Byzantium in the 533-534 Vandalic War. The triumph was held in the Eastern Roman capital of Constantinople. Historian Procopius, an eyewitness who had previously been in Belisarius's service, describes the procession's display of the loot seized from the Temple of Jerusalem in 70 CE by Roman Emperor Titus, including the Temple Menorah. The treasure had been stored in Rome's Temple of Peace after its display in Titus' own triumphal parade and its depiction on his triumphal arch then it was seized by the Vandals during their sack of Rome in 455 then it was taken from them in Belisarius' campaign. The objects themselves might well have recalled the ancient triumphs of Vespasian and his son Titus but Belisarius and Gelimer walked, as in an ovation. The procession did not end at Rome's Capitoline Temple with a sacrifice to Jupiter, but terminated at Hippodrome of Constantinople with a recitation of Christian prayer and the triumphant generals prostrate before the emperor. [79]


Early medieval music ( -1150)

Early chant traditions

Chant (or plainsong) is a monophonic sacred form which represents the earliest known music of the Christian church. The Jewish Synagogue tradition of singing psalms was a strong influence on Christian chanting.

Chant developed separately in several European centres. The most important were Rome, Spain, Gaul, Milan, and Ireland. These chants were all developed to support the regional liturgies used when celebrating the Mass there. Each area developed its own chants and rules for celebration. In Spain, Mozarabic chant was used and shows the influence of North African music. The Mozarabic liturgy even survived through Muslim rule, though this was an isolated strand and this music was later suppressed in an attempt to enforce conformity on the entire liturgy. In Milan, Ambrosian chant, named after St. Ambrose, was the standard, while Beneventan chant developed around Benevento, another Italian liturgical centre. Gallican chant was used in Gaul, and Celtic chant in Ireland and Great Britain.

Around 1011 AD, the Roman Catholic Church wanted to standardize the Mass and chant. At this time, Rome was the religious centre of western Europe, and Paris was the political centre. The standardization effort consisted mainly of combining these two ( Roman and Gallican) regional liturgies. This body of chant became known as Gregorian Chant. By the 12th and 13th centuries, Gregorian chant had superseded all the other Western chant traditions, with the exception of the Ambrosian chant in Milan, and the Mozarabic chant in a few specially designated Spanish chapels.

Gregorian chant

A doctrinally unified version which came together from under the supervision of Rome in approximately the ninth century was called Gregorian chant, a type of plainsong that was central to the musical tradition of Europe in the Medieval era. The actual melodies that make up the repertory probably come from several sources, some as far back as the pontificate of Gregory the Great himself (c. 590&ndash 604). Many of them were probably written in the politically stable, relatively literate setting of western monasteries during the reign of Charlemagne.

The earliest surviving sources of chant showing musical notation are from the early ninth century, though the consistency of the music across a wide area implies that some form of chant notation, now lost, may have existed earlier than this. It should be noted that music notation existed in the ancient world&ndashfor example Greece&ndashbut the ability to read and write this notation was lost around the fifth century, as was all of the music that went with it.

To what extent the music of the Gregorian chant represents a survival of the music of the ancient world is much debated by scholars, but certainly there must have been some influence, if only from the music of the synagogue. Only the smallest of scraps of ancient music have survived (for instance, the Seikilos epitaph), but those that have show an unsurprising similarity of mode, shape and phrase conception to later Western music.

Chant survived and prospered in monasteries and religious centres throughout the chaotic years of the early middle ages, for these were the places of greatest stability and literacy. Most developments in western classical music are either related to, or directly descended from, procedures first seen in chant and its earliest elaborations.

Early polyphony: organum

Around the end of the ninth century, singers in monasteries such as St. Gall in Switzerland began experimenting with adding another part to the chant, generally a voice in parallel motion, singing in mostly perfect fourths or fifths with the original tune (see interval). This development is called organum, and represents the beginnings of harmony and, ultimately, counterpoint. Over the next several centuries organum developed in several ways.

The most significant was the creation of "florid organum" around 1100, sometimes known as the school of St. Martial (named after a monastery in south-central France, which contains the best-preserved manuscript of this repertory). In "florid organum" the original tune would be sung in long notes while an accompanying voice would sing many notes to each one of the original, often in a highly elaborate fashion, all the while emphasizing the perfect consonances (fourths, fifths and octaves) as in the earlier organa. Later developments of organum occurred in England, where the interval of the third was particularly favoured, and where organa were likely improvised against an existing chant melody, and at Notre Dame in Paris, which was to be the centre of musical creative activity throughout the thirteenth century.

Much of the music from the early medieval period is anonymous. Some of the names may have been poets and lyric writers, and the tunes for which they wrote words may have been composed by others. Attribution of monophonic music of the medieval period is not always reliable. Surviving manuscripts from this period include the Musica Enchiriadis, Codex Calixtinus of Santiago de Compostela, and the Winchester Troper.

For information about specific composers or poets writing during the early medieval period, see Pope Gregory I, St. Godric, Hildegard of Bingen, Hucbald, Notker Balbulus, Odo of Arezzo, Odo of Cluny, and Tutilo.

Liturgical drama

Another musical tradition of Europe originated during the early Middle Ages was the liturgical drama. In its original form, it may represent a survival of Roman drama with Christian stories - mainly the Gospel, the Passion, and the lives of the saints - grafted on. Every part of Europe had some sort of tradition of musical or semi-musical drama in the middle ages, involving acting, speaking, singing and instrumental accompaniment in some combination. Probably these dramas were performed by travelling actors and musicians. Many have been preserved sufficiently to allow modern reconstruction and performance (for example the Play of Daniel, which has been recently recorded).

Goliards

The Goliards were itinerant poet-musicians of Europe from the tenth to the middle of the thirteenth century. Most were scholars or ecclesiastics, and they wrote and sang in Latin. Although many of the poems have survived, very little of the music has. They were possibly influential &mdash even decisively so &mdash on the troubadour- trouvère tradition which was to follow. Most of their poetry is secular and, while some of the songs celebrate religious ideals, others are frankly profane, dealing with drunkenness, debauchery and lechery.


This called for an updated system of music notation.

&ldquoUnless sounds are held by the memory of man, they perish, because they cannot be written down,&rdquo said the scholar St Isidore of Seville, who got sick of forgetting music all the time.

In 650 AD, St Isidore developed a new system of writing music, using a notation called &lsquoneumes&rsquo. Vocal chants (the popular music of the time) would be written on parchment with the text, above which neumes would be notated, indicating the contour of the melody.

Lent: more fun with unheightened neumes! Gradual, 4th Sunday in Lent. Fragment, ca. 12c. #freelibraryrbd #neumes pic.twitter.com/ucTYymCgyv

&mdash Katharine C Chandler (@freyjawaru) April 9, 2014

Neumes were a pretty great invention at the time, but they had one major flaw: the singers didn&rsquot know exactly which note to sing &ndash only whether to sing higher and lower than the last note.


Salve Regina

The Knights loved our Lady tremendously and this song, said to have been composed by various authors such as Hermann of Reichenau, and Bernard of Clairveaux. It was one of their favorites. They felt empowered and emboldened to achieve lots of victories, while under the Virgin’s mantle.

Traditionally sung after compline, the Salve Regina has an interesting legend associated with it:

“Jean l’Hermite dreamt that Bernard of Clairvaux heard the entire hymn sung by heavenly choirs he then repeated the words to Pope Eugene III. In an extension of this legend, it is reported that Bernard visited the great cathedral of Speyer in 1146. When he entered the cathedral, he reverenced Our Lady’s statue, chanting: “O thou deboner, o thou meke, o thou swete maide Marie.”

Martin Luther found it to be too extravagant where it concerns Mary, but Peter Canisius wrote that “we praise God in Mary, namely, the work that he has done in her, when we turn to her in song.”

However, this type of debate was better left to the theologians. As a Knight Templar, all you knew was that it put fire in your veins and inspired you to fight for your homeland.

The Knights left their homes to go fight in strange lands. They prayed for decisive victories so that there would be peace.


A brief history of Gregorian chant

Timothy S. McDonnell, director of music ministries at the Institute of Sacred Music, Benjamin T. Rome School of Music at The Catholic University of America in Washington, conducts an Oct. 10 Gregorian chant rehearsal in the school's St. Vincent Chapel. Gregorian chant is the singing of the liturgy and its texts are almost entirely scriptural. (CNS photo/Chaz Muth)

WASHINGTON (CNS) -- When Erin Bullock steps in front of the altar at the Cathedral of St. Matthew the Apostle in Washington, she is there to sing parts of the liturgy and to guide members of the congregation through song.

Her role as cantor at the church is as visible as the priest's during an October Mass and much of the music she intones with her striking soprano -- along with the choir and people in the pews -- is the unadorned resonances of Gregorian chant.

The melodic sounds are unique and often called mysterious.

When performed by the choir, the chants are typically sung in unison without rhyme, meter or musical accompaniment, with the tones rising and falling in an unstructured fashion.

The tradition of sung prayer dates back to the first millennium, with Gregorian chant becoming the proper music of the mature Roman rite, said Timothy S. McDonnell, director of the Institute of Sacred Music at The Catholic University of America in Washington.

Gregorian chant was standard in the Mass in the 1950s, but fell out of favor after the Second Vatican Council, when the traditional Latin Mass was changed to the dominant language of each country.

Though it has regained popularity in the past few decades, the chant is not the principal music in most U.S. Catholic parishes, McDonnell told Catholic News Service.

Categorically speaking, Gregorian chant is sacred music, but not all sacred music is Gregorian chant.

What distinguishes the chant is that the songs are actual prayers and text vital to the liturgy, said Elizabeth Black, assistant music director of St. John the Beloved Catholic Church in McLean, Virginia.

For instance, when the priest sings, "the Lord be with you," and the congregation responds in song, "and with your spirit," they are performing Gregorian chant, because those holy texts are an essential part of the Mass, Black told Catholic News Service during a recent interview.

Most Catholics have performed Gregorian chant, whether they know it or not, said David Lang, music director of Theological College, a national seminary at The Catholic University of America.

"If you are singing a part of the liturgy that is an essential part of the Mass, you are singing Gregorian chant," Lang said. "Even if you are singing a simple response, that's chant."

Though hymns -- often layered in rich harmonies -- may be liturgical in nature, those songs are meant to decorate the Mass with meditative spirituality and are not a crucial part of the liturgy, Black said.

It's one of the reasons the chant is traditionally sung a capella in plain, monophonic tones, McDonnell said, making the text the focal point of the music. However, there are exceptions to that unofficial chant rule, and some choirs add harmonies and occasionally insert musical accompaniment.

Singing has been a part of the liturgy since the early days of the Catholic Church, but Gregorian chant -- which began to take shape in the ninth century -- is the earliest form of liturgical music that was written and preserved for the historical record, he said.

Gregorian chant is named for St. Gregory the Great, who was pope from 590 to 604.

It's unlikely that Pope Gregory I had any direct involvement in developing Gregorian chant, but he was a building pope who helped reorder the liturgy in a more practical way, creating an artistic environment necessary to establish some form of plain chant, McDonnell said.

The music we identify today as Gregorian chant really began to develop several generations after St. Gregory the Great's death, "and in fact, most historians think it's Pope Gregory II (715-731), who reigned about 100 years later, who was the Pope Gregory who actually had more of a hand in formulating this body of chants that we call Gregorian chant," he said.

"You might call it poetry in music, it's very simple in some ways," said Thomas Stehle, director of music ministries at the Cathedral of St. Matthew the Apostle, "and yet complex at times."

Throughout the centuries, the chant became a natural part of the liturgy, because of the simplicity of the sung recitation from the priest and response of chanted text by the congregation, with the choir handling the more complex music, said James Senson, music director of St. John the Beloved.

"Gregorian chant can be incredibly advanced, complicated, involved and with a high level of artistic value," McDonnell said. "At the same time, so much of its beauty resides in its simplicity and the fact that much of it can also be accessible to the congregation and by children.

"Anybody can learn to sing some amount of Gregorian chant," he said, "and the church over the years has categorized the chants according to their accessibility. So, there are many chants that are expected to be sung as part of the liturgy by the faithful and those chants really are every bit as much Gregorian chant as the more florid and elaborate ones."

The music was seen as enhancing the sacred texts with an art form.

"As St. Augustine noted, when we pray in song, it's almost as if we're praying twice," Stehle said. "In some ways, it helps carry the emotion of the chant more effectively."

Though Gregorian chant eventually became the music of the church, its use has had periods of intense popularity throughout the centuries and eras when it receded, McDonnell said.

The causes of these waves are variable, he said.

"In many cases, it simply was things like the fall of cities and the fall of Rome," McDonnell said.

"In the 15th century, when the popes came back from Avignon (a period from 1309 to 1376 during which seven popes resided in Avignon, France, rather than in Rome), the city was in absolute ruins, so the culture of Rome had to be rebuilt," he said. "Whenever you take time to invest clergy, to invest resources in the cultivation of sacred things, the art grows again. So, we saw Gregorian chant flourish again."

However, in the 16th century, after culture was put back together, Renaissance polyphony -- with its elaborate texturized harmonies -- became the dominant music in the church and eclipsed Gregorian chant for a time, McDonnell said.

The chant underwent another revival in the early 20th century with liturgical reforms in Pope Pius X's "Tra Le Sollecitudini" ("Among the Concerns") in 1903.

Then in 1947, Pope Pius XII issued his encyclical "Mediator Dei" ("On the Sacred Liturgy"), encouraging active participation by the laity in the liturgy, further reinforcing Gregorian chant, Black said.

"He has a very specific paragraph on Gregorian chant," she said, "where out of the blue he actually says Gregorian chant enables people to participate actively and that this is the people's music and they should be singing it."

While documents issued during Vatican II in the 1960s supported the use of Gregorian chant, the switch from the Latin Mass to the vernacular prompted most parishes to favor musical forms similar to popular culture, such as praise and worship and folk genres, McDonnell said.

The philosophy was, if you are celebrating Mass in the language of the culture, you should be singing in musical genres popular in local societies, he said.

Then, in the 1990s, an enormously popular album recorded by the Benedictine monks of Santo Domingo de Silos, Spain, titled "Chant" was released, once again renewing interest in the practice, he said.

Though Gregorian chant isn't the principal force in parish life that it once was, McDonnell said that if history repeats itself, it's in the recovery stage and could once again become a church music staple.


The Medieval Church Modes, Dorian Scales & Mixolydian Scales

Medieval church music was based on one of eight scales or modes. Certain of the modes were used for joyful music, others for meditative chant and still others to tell sad stories. All of these modes were built from the notes in the C major scale (white keys on the piano). For example, the first mode was D, E, F, G, A, B, C, D. The third mode began on E and used only the naturals: E, F, G, A, B, C, D, E. The fifth mode went from F to F, and the seventh mode from G to G. These odd numbered modes were called the authentic modes. Created from each of the authentic modes was a plagal mode. The plagal mode was related to the authentic mode in that it used the same notes and ended on the same "finalis" (final note), but the range of the melody was different. (Click here to find out why chanting rather than singing or speaking)

Huh?? The range of the melody? In Gregorian Chant (medieval church music), the melody stayed within about an octave. So, if you were singing a Chant in the first mode, you could only use one octave of notes and they would have to be D, E, F, G, A, B, C, D.

(If the play bar shows below, click on it to hear the above example.)

HOWEVER, that could be changed slightly by using the second mode (a plagal mode related to the first). The second mode would use the same series of notes, but instead of going from D to D, you would have a range of A to A -- with one big, huge "BUT" -- but, you have to end on D (the finalis).

(If the play bar shows below, click on it to hear the above example.)

Most liturgical texts (church texts) refer to the modes by number, but somewhere along the line, the music theorists confused the medieval church modes with the Greek scales and the modes ended up being referred to by the Greek names. (How come this got messed up. ) Therefore, the modes are most often called:


12. Porcelain

Porcelain was not a sudden invention, and an ancient form of porcelain existed during the Shang dynasty (1600 BC–1046 BC). It was perfected during the Tang dynasty and was exported to the Middle East. During the Song dynasty (960–1279 AD), the manufacture of porcelain became highly organized and reached new heights. By the time of the Ming dynasty (1368–1644 AD) porcelain was being exported to Europe, Africa, and Asia via the Silk Road.


Female warriors in the Middle Ages

Piracy during the 5 th – 9 th centuries was predominately a male activity, but there is a minority of historical female pirates especially during the Norman or Viking period.

5 th Century CE – Princess Sela was the sister of Koller, king of Norway. She was a skilled warrior and pirate. She fought against King Horwendil, and was later killed by him c.420 CE

529 CE – Princess Halima was the daughter of King al-Harit and princess of the Ghassan kingdom. In an act of revenge she led a battle against the Lakhmids who had sacrificed her brother to their goddess.

530 CE – Tomyris was the leader of an Iranian nomadic tribe called the Massagetae her exploits were recorded by historians like Herodotus and thus passed into legend. Her stories however have been recorded both in history books and in paintings. The Persian Emperor of the time, Cyrus (the Great) attempted unsuccessfully to subjugate the Massagetae. He decided to entrap the Massagetae, by leaving a camp full of wine, the Massagetae now drunk allowed the Persians to attack with little resistance and captured them. One of the captured was Tomyris’s son, when he realised his mistake he committed suicide. Tomyris was so furious at this deception she demanded a fight on equal grounds with Cyrus. Her wish was granted and she led a successful army that slaughtered the Persians, Tomyris chopping of the head of Cyrus, which she apparently then kept and used as a wine glass.

535 – 552 CE – In the Gothic war Procopius writes of an English Princess, referred to as ‘the Island Girl’. She is said to have led an invasion of part of Jutland, where she captured the young king, Radigis, who had jilted her after their betrothal.

590 CE – The Christian Synod of Druim Cett ordered that British women should no longer go into battle alongside their men. This ban probably had little effect, and traditions such as sword dancing which was taught by women remained.

6 th Century CE An elite Saxon female burial is discovered in Lincolnshire, England. The burial goods contain a knife and a shield showing possible signs of a female warrior.

598 – 623 CE – Princess Zhao Pingyang of China, was the daughter of Emperor Gaozu of Tang (founding emperor of the Tang Dynasty). Zhao helps her father overthrow the Sui Dynasty, during his campaigns Zhao formed a women’s army, commanded by her she helped to capture the Sui capital of Chang’an.

624 CE – Hind al-Hunnud was known as the ‘Battle Queen’, and a member of the Quarish tribe of the kingdom of Kindah. She helped in the battle against Muhammad. In Arabic culture women played an important role in battle, some of the earliest roots of Arabic culture lay in the cult of the ‘battle queen’ and of tribal warfare. The battle queen mounted upon a camel led the armies into battle. In a more no combat role the battle queen sometimes only served as a symbolic function, that of goddess or commander in chief or field general. When fighting had commenced the battle queen always occupied the centre battle, with her accompanying retinue. Hind al-Hunnud fought the prophet Mohammad in the Battle of Badr in 724, and accounts describe her as ‘brandishing a broadsword with great gusto’.

625 – 705 CE – Wu Chao, known as ‘The Empress Wu’, is considered to have been one of the most powerful women in history. Crucially important is the fact that she was able to rise to such an important position at a time when women where confined to the realms of the family. Wu is said to have been the de facto power behind her Emperor husband, upon his death she then ruled alone. She is said to have been a forceful, innovative and ruthless leader, with the dismissal, exile or execution of any of her opponents. Her navy led a decisive victory at sea which ended China’s long running war with Korea, and her army won many battles over any her rivals, Wu herself surviving several assassination attempts. Her reign insured decades of peace and prosperity and it is said that no other woman except for Elizabeth I and Catherine the Great, retained so much power, over such a vast Empire.

625 CE – Nusaybah bint Ka’ab, was not only an early convert to Islam, but was the first female to take up arms in its defence. She took part in the Battle of Hunain, the Battle of Yamama, the Battle of Uhud, and the Treaty of Hudaibiyah. A devotee of Muhammad, he is quoted as saying that wherever he turned in the battlefield, Nusaybah was there defending and protecting him. At the Battle of Uhud she shielded Muhammad from enemy arrows, and received several wounds whilst fighting.

c.632 – 705 CE – Apranik was the daughter of a Persian general, and herself a Persian Sassanid High Ranking Commander. When the Arabs attacked Persia, Apranik commanded a major battalion against the invaders. When the Sassanid Empire began to crumble Apranik was eventually killed, but remained a rebellious fighter until her death. Her white horse remains a symbol of freedom.

639 CE – Negan was a female guerrilla commander for the Sassanid Empire she was one of the major resistance fighters against the Arab invasion. Neither born into nobility or military trained fighting only out of belief, Negan led a band of resistance fighters and died in battle a year after the invasion.

7 th century CE – Dahia Al-kahina was a military leader of the Berbers and came to be known as leader of the African resistance. The Arabs had seized Cyrenaica, Egypt and Tripoli, and as the invasion spread Kusaila, leader of the Berbers was defeated and killed. Dahia then created a united front against the Arab invaders and counter-attacking them at every turn, she even drove them at one point to be holed up in Cyrenaica (Libya) for about 4 to 5 years. The Arabs regrouped and Dahia was eventually defeated in a battle somewhere in present day Algeria. It is still not clear as to whether Dahia died in battle, committed suicide, or was executed.

7 th century CE – Khawlah Bint al-Kindiyyah was a woman warrior, who with the help from her female captains led an Arab army and stopped a Greek invasion of their homeland. The two armies met at Yermonks, the Arabs looking poorly organised against the disciplined Greeks. However in true battle queen style Khawlah and the other women captains – Oserrah, Alfra’Bint Ghifar al-Humayriah and Wafeira rallied the men and led them into the centre of the battle field. When a Greek soldier knocked Khawlah to the ground, Wafeira sliced his head off with a sword, and holding it high she inspired the soldiers to victory. Khawlah and her captains were later captured in a battle close to Damascus. Angered by the confiscation of their weapons and the treatment they received, the women led a charge against their Greek captors by using tent poles as weapons and successfully escaped.

722 CE – Queen Aethelburgh was the wife of King Ine of Wessex. In 722, she is said to have destroyed Taunton, (which her husband Ine had built earlier in his reign), in an attempt to find the rebel Ealdbert

c.730s CE (active in) – Parsbit (also as Prisbit) was a Khazar noblewoman called ‘the mother of the Khagan’. What is known about her life is that she was said to have wielded enormous power, commanding armies, such as the expeditionary force that was led against Armenia by Tar’mach in 730.

c.750 CE – Azad Deylami / Azad-e Daylami was from the Caspian Sea shores in the north of Iran. She was a partisan leader and became one of the most famous freedom fighters of the region. She fought bravely with her band of freedom fighters for many years against the Arab invaders

c.783 CE – Fastrada, an East Frankish noblewoman who, along with other Saxon women entered into battle against Charlemagne’s forces bare breasted. Fastrada then went onto become Charlemagne’s third wife.

c.815 – 838 CE – Banu, wife of Babak Khoramdin was a legendary Persian freedom fighter, who initiated the Khorram-Dinan movement, in an attempt to overthrow the Abbasid Caliph. She was an extremely skilled archer, fighting both for freedom and the preservation of Persian culture and language. Banu and Babak were eventually betrayed to the Caliph by one of their own officers.

869 – 918 CE – Ethelfleda, also known as our ‘Lady of the Mercians’, was the daughter of Alfred the great. Ethelfleda was considered to be a chief military strategist and the most brilliant tactician of her time. She led armies, built castles, united Mercia – re-establishing Tamworth as it capital. She also fought back an invasion from the Vikings, forcing them to surrender their stronghold at York and even conquered Wales, and made them to pay tribute to her.

890 – 969 CE – Olga of Kiev (Princess Olga), ruled Kievan Rus as regent after her husband’s death in c.945. Olga went to great depths to avenge her husband’s death at the hands of the Drevlians. She successfully slaughtered many of them, interring some in a ship burial whilst still alive. She raised an army which attacked Drevlian strongholds and ended the revolt, but more importantly she changed the system of tribute gathering this act is seen as possibly the first legal reform in Eastern Europe.

c. 950 CE – Thyra of Denmark was the consort of King Gorm the Old of Denmark. Thyra was referred to as a woman of great prudence and she is thought to have led an army against the Germans. Thyra and Gorm were the parents of Harald Bluetooth.

c. 980 – 1000 CE – Queen Regnant Gudit of Bani al-Hamusa of Demot, (Ethiopia). She was a Northern Ethiopian ruler and possibly a Jewess. She became a military leader who attacked the ruling Aksumite Dynasty and is credited with its downfall. It still isn’t clear where Bani al-Humusa was situated: it is said to be south of the Nile and south-west of Shava.

In the 10 th and 11 th centuries stories are told of Shieldmaidens, or Scandinavian female warriors. Few historical records mention the roles of Viking Age women and warfare. But a Byzantine historian by the name of Johannes Skylitzes, records a battle that took place in 971 in which the Scandinavian ruler of Kiev attacked the Byzantines in Bulgaria. The Norsemen suffered a crushing defeat, and the Byzantines were shocked to find amongst the fallen Norse were armed women.

1015 – 1042 CE – Akkadevi, was a governor Princess of a Province of Karnataka, A resistance campaigner who fought battles and superintended sieges. Akkadevi became a heroine of west-central Indian resistance to southern Indian aggression.

1040 – 1090 CE – Sikelgaita was a Lombard princess and the daughter of Guaimar IV, Prince of Salerno. She married the Duke of Apulia and accompanied him on his Byzantine conquests. At the Battle of Dyrrhachium, Sikelgaita is said to have fought in full armour, rallying her husbands despondent troops, and was compared to another ‘Pallas’ or second ‘Athena’.

1046 – 1115 CE – Matilda of Tuscany was an Italian noblewoman and one of the few medieval women to be remembered for her military accomplishments. She was the principle Italian supporter of Pope Gregory VII during the Investiture Controversy.

c.1059 – 1096 CE – Emma de Gauder, Countess of Norfolk, best remembered for defending Norwich Castle when it was under siege. Emma then negotiated safe passage for herself and her troops in return for the castle. She died around 1096 on the road to Palestine during the First Crusade with her husband.

1079 – 1126 CE – Urraca of León and Castile, was Queen regnant of León, Castile and Galicia and she also claimed the imperial title of Empress of All the Spains – ‘suo jure’. She quarrelled with husband Alfonso I of Aragon, the quarrel then turned into open armed warfare between the Leonese-Castillians and Aragonese. By 1112 a truce was brokered and the nightmare marriage was annulled.

1097 – 1136 CE – Gwenllian ferch Gruffydd, was the princess consort of Deheubarth in Wales and a member of the princely Aberffraw family of Gwynedd. Her patriotic revolt and death in a battle against the Normans at Kidwelly Castle contributed to ‘The Great Revolt of 1136’.

c.1120s CE – Liang Hongyu was a female Chinese general and wife of General Han Shizhong of the song army. She fought with her husband against the invasion by the Huns, commanding in battles. Liang is said to have had an exceptional military mind. During the battle with the Huns in 1129 her tactful use of drums and flags as communication signals enabled victory for the mere 8,000 Chinese, against the 100,000-strong Hun army.

1122 – 1204 CE – Eleanor, Duchess of Aquitane and Countess of Poitou was one of the wealthiest and most powerful women in Western Europe. She was queen consort of France 1137 – 1152, and queen consort of England 1154 – 1189. She married Louis VI and accompanied him and his army on the second crusade, the marriage however fell apart, and was annulled. She then married Henry Fitz-Empress, duke of Normandy (and eventually Henry II of England). They had three daughters and five sons. The two sons who survived Henry became kings of England after him: Richard I (the Lionhearted) and John (known as Lackland). In 1173 the sons rebelled against Henry with the full support of Eleanor, (stories pertain this to revenge for Henry’s adultery). The revolt was quickly suppressed and Eleanor was imprisoned from 1173 until 1189 (when Henry died). Upon Richard taking the throne, one of his first acts was to release Eleanor from prison. She now acted as queen regnant whilst Richard joined the Third Crusade of 1189. She outlived all of her children, except for King John and Eleanor, Queen of Castile.


Did the Roman Army have any marching songs?

This includes the army of the Republic and the Empire. Did Rome's Army ever have any marching songs with lyrics or did they just use the beat of drums for marching or did they just leave any musical elements away?

There is very little surviving music from Rome, so this is a tricky question to answer. Douglass Seaton in is book Ideas and Styles in the Western Musical Tradition very briefly addresses Roman Military music.

As one would expect, the military conquests of the Roman armies provided one special field for musical development, the field of battle. It is not surprising that this period produced notable developments in brass instruments.

So we do know that brass instruments were developed and used for the army. We also know that music was fairly common in Rome and that Romans used music for pleasure more than the Ancients Greeks did. We also know that there were professional musicians in Rome who enjoyed a fair amount of popularity.

Those last few items don't directly relate to you question, but it provides some context for music in Roman society.

Source: Douglass Seaton Ideas and Styles in the Western Musical Tradition

Those instruments, the tuuba (tuba), the bucina, cornu (the horn), all the brass instuments of the Roman army seem to have been mainly used for signalling to the troops. It was indeed an important part of Roman military organization, military musicians were part of the higher legionary ranks, immune from common duties and with higher pay.

They sounded the signals for assembly, the beginng of the battle, gave the signal for the attack, for advance and retreat, structured camp life by sounding out the time and the hours of the watch, the wake-up call, and gave signals for tactical maneuvers. In fact, the instruments of the military music are often characterized by their specifical association with war and battle, contrasted with more civilian musical instruments. Their association with the march seems to have been more with giving the signals for various marching tempos, such as when the Romans retreated from Arminius' forces towards the Rhine and were saved only when the trumpeters gave the signal for a quick march, so that the barbarians believed that relief forces (under Asprenas) were on their way.

This afforded an opportunity for the most hardy to get some distance away, and the trumpeters with them by sounding the signal for a double-quick march caused the enemy to think that they had been sent by Asprenas. [Dio LVI, 22, 3].

But there's also reference to them playing veritable 'marching songs', such as in Ammianus Marcellinus, when the Romans advanced towards the Persians:

Therefore when the two armies beheld each other, the Romans glittering with their crested helmets, and brandishing their shields, proceeded slowly, their bands playing an anapaestic measure and after a preliminary skirmish, carried on by the missiles of the front rank, they rushed to battle with such vehemence that the earth trembled beneath them. [Amm. 26, 10, 3]

The Spartans already had used music in the anapaestic measure, accompanied by flute players. The two shorts followed by a stressed length (da-da-DAA) allow for a strong rhythm, and lend themselves well to an advanding march.

Valitettavasti, vaikka paljon materiaalia on säilynyt, joka kertoo meille, kuinka erilaisia ​​välineitä käytettiin leirielämän järjestämisessä ja taktisten signaalien antamisessa, tietääkseni näistä Rooman sotilasvälineiden enemmän 'musical ' käyttötarkoituksista on todella vähän mainintaa, ja lukuun ottamatta marssin kappaleita, jotka /u /GravitasIsOverrated on maininnut alla, emme tiedä yhtään heidän marssilauluaan. Ja tämäkin on nähtävä sen voiton yhteydessä, jossa se laulettiin, jossa voiton pilkkaaminen oli yleistä, siedettyä ja jopa odotettua, mikä ei kerro meille paljon kampanjassa laulamista kappaleista.


Katso video: Suomen lastenlauluja. Ihahaa hepo hirnahtaa + monta muuta lastenlaulua